Päättymätön tarina Mörkö-Lassista

Halosenniemen hierontahetkien tarina kertoi Mörkö-Lassista. Iltaisin hierominen alkoi takkatulen lämmössä. Isä makasi vuotellaan karhuntaljan päällä, ja pienet hierojat nousivat hänen selkäänsä. Pienimmät lapset tepsuttelivat hänen selkänsä päällä ja isommat hieroivat hartioita. Potilas ähkyi ja kertoi palkinnoksi tarinoita niin kauan kun hierontaa jatkui.

Talvimaisemien maalaaminen oli kylmää puuhaa, ja niinpä isän jäseniä usein kolotti. Jokaisen talven ja lumimaiseman mukana hänen reumatisminsa vain lisääntyi. Koska reumatismi ei loppunut, jatkui tarina Mörkö-Lassistakin vuodesta toiseen. Eikä siihen kyllästytty. Tarinan isä oli kuullut omalta äidiltään ja nyt hän kertoi tarinan omalla tavallaan.

Olipa kerran melko tavallinen ihminen. Ei hän omasta mielestään ollut niin kummallinen, mutta toiset ihmiset haukkuivat häntä Mörkö-Lassiksi. Ei hän paha ollut, vaan erilainen, ja aika hurjan näköinen pitkän partansa kanssa. Hän vältteli ihmisten seuraa ja oli mieluiten vaiti. Paremmin hän viihtyi eläinten parissa, jotka olivat hänen ystäviään. Eläimiä hän ymmärsi ja eivät ne kohdelleet häntä huonosti. Niinpä hän katosikin kesäksi salaperäiseen saareen erämaajärven keskelle, missä viipyi myöhäiseen syksyyn.

Veneensä Mörkö-Lassi lastasi täyteen tarpeellisia tavaroita ja hän käänsi sen kokan kohti saarta. Lahdenpoukamaan soudettuaan hän vihelsi pitkään ja hartaasti. Ja eipä aikaakaan, kun alkoi kuulua piipitystä, vikinää, tassuttelua, hyppimistä ja siipien suhinaa. Koko mäenrinne aivan kuhisi tulijoita — niin paljon oli hänellä ystäviä saaressa. Mäen törmässä juoksivat karhun, suden, ketun, jäniksen, oravan ja näädän pennut emot perässään. Kaikki saaren asukkaat tahtoivat yhtä aikaa tervehtiä ystäväänsä. Ne tuuppivat toisiaan, kertoivat talven tapahtumia ja olivat innoissaan alkavasta kesästä.

Kaikki olivat iloisia, kun jälleen tavattiin. Kuulumisten vaihtamisen jälkeen seurue kiipesi ylös rinnettä pienelle aukiolle, jossa suuret kelohongat, riippakoivut ja tuuheat kuuset muodostivat suuren atelierin (ateljeen). Sen takaseinänä oli pohjoista vasten oleva korkea Karhukallio, jonka kupeessa oli avotakan paikka. Peremmällä oli ison karhun ja pentujen talvipesä, ketun pesä ja suden luola. Suurin luola oli Mörkö-Lassin. Tuliaisiksi karhut saivat aina hunajaa, ja silloin kuului tyytyväistä murinaa. Oraville annettiin pähkinöitä. Kaikki saivat osansa. Iltaisin poltettiin suurta nuotiota, jonka ympärillä kerrottiin satuja joka ainoa ilta.

Näin kesän päivät seurasivat toinen toistaan ja Mörkö-Lassilla oli hyvä olla. Sattuipa kerran kuitenkin metsästäjä eksymään saareen. Hän seuraili eläinten jälkiä asetta selässään kantaen ja tähyili tuimana taivaalle. Hädissään eläimet menivät piiloihinsa ja olivat aivan hiljaa. Mutta Mörkö-Lassi ei pelästynyt, vaan suuttui aivan hirmuisesti. Vihaisena hän karjaisi kamalan äänen. Hädissään metsästäjä pakeni eikä häntä enää sen koommin nähty.

Kun rauha oli palannut, kokoonnuttiin jälleen nuotion ääreen esittämään temppuja. Oravat ja näädät leikkivät takaa-ajoa puunoksilla, saukko sukelteli taidokkaasti purossa ja karhut tanssivat kahdella jalalla. Jokaisella linnulla oli oma laulunsa, ja ne esittivät pitkiä konsertteja kaikkien iloksi. Mutta taitavin oli Mörkö-Lassi, joka soitti viisikielistä kanneltaan. Silloin kaikki olivat hiiren hiljaa ja kuuntelivat tuota ihmeellistä soittopeliä.

(Pekka Halosen lasten muistelmia mukaillen Aino Malminen)

Tehtäväidea:

Kirjoittakaa päättymätön tarina Mörkö-Lassin seikkailuista Pekka Halosen tarinan innoittamana. Tarinan voi aloittaa esimerkiksi yksi lapsista ja sen jälkeen se voi kiertää ryhmän keskuudessa. Pitäkää huoli, että tarina ei pääty.