Lukkarin koulu

Aleksis Kivi, Seitsemän veljestä (1870), Luku 3. Hansaprint Oy: Vantaa.

Lainaus 1, Lukkarin koulu, Luku 3, (s. 52-53):

Kaksi päivää on mennyt. Lukkarin väkituvassa pöydän ympärillä istuvat veljet, jämäten aapistoa niinkuin sanelee heille milloin lukkari itse ja milloin hänen pieni kahdeksan-vuotias tyttärensä. Niin he, aapiskirjat avattuina kourissa, harjoittelevat lukua hartaasti, hikisillä otsilla. Mutta ainoastaan viisi Jukolan poikaa nähdään istuvan penkillä pöydän takana. Missä ovat Juhani ja Timo? Tuollahan häpeänurkassa lähellä ovea he seisovat, ja heidän tukkansa, jossa äsken oli kiemarrellut lukkarin jäntevä koura, töröttää vielä korkeassa pörrössä.

Vallan vitkaa edistyi veljesten oppi, jota ei jouduttanut heidän opettajansa peloittava kiinteys, vaan päinvastoin kangisti aina enemmin heidän haluansa ja mieltänsä. Juhani ja Timo tunsivat tuskin enemmin kuin A:n; toisten taito oli kuitenkin astunut muutaman kirjaimen kauvemmas. Mutta huikean poikkeuksen heistä kaikista teki veli Eero, joka jo oli jättänyt aapiston ja harjoitteli tavaamista oikein vikkelästi.

Ilta läheni, mutta tämän päivän kuluessa eivät olleet veljet vielä maistaneet ruuan einettä. Sillä lukkari, joka oli pannut heidän eväänsä takavarikkoon, koetti nälänkin piinalla kiihoittaa heidän haluansa lukuun. Niinpä, kiukkuisen nälän likistämänä, seisoi Juhani loukossansa, ravistellen pyöreätä päätänsä, syljeskellen ja heitellen opettajansa puoleen mulkoilevia häränsilmiä. Mutta torkkuen seisoi hänen rinnallansa Timo, huolimatta maailman menosta. – Vihdoin kuitenkin pysäytti lukkari lukemisen ja lausui: »Pidättäkää nyt ja syökää, te puuhevoset, möykyttäkää kuin märehtivät pukit tarhassa. Mutta muistakaa, tämän atrian perästä ei pidä tuleman huulillenne yhtään suuruksen murenata ennen kuin aapisto on päässänne, te visa-kalloiset sonnit. Tunnin annan teille atrian-ajaksi, mutta ovesta ette käy vielä askeltakaan ulos. Katsonpa terveelliseksi pidentää arestianne aina iltaan asti, hyvin terveelliseksi. Mutta avatkaa nyt kitanne, sillä paikalla saatte eväs-laukkunne kynsiinne.» Niin hän haasteli, poistui ja lähetti piian kautta veljeksille heidän eväänsä, mutta ovi teljettiin tuikeasti.

Lainaus 2, Lukemaan oppimisen tuskaa, Luku 12 (s. 316-317):

Mutta koivu kellastui, purppura-hameessansa seisoi haapa, ja illan kosteat sumut peittivät väikkyvään kohtuunsa Luhtaniitun. Oli syksy taasen, ja veljekset eivät unohtaneet talven tarpeita; olivat he myös toimittaneet omettaansa kolme mullikkaa ja yhden nuoren, jukuripään sonnin. Ja loppui työ ja raataminen ulkona, jossa kaikki jo lepäsi kinosten alla, mutta pirtissä jo alkoi askare toinen, askare aapiskirjan kanssa tuolla pöydän ääressä. Ahkerasti harjoittelivat veljekset lukua taas, ja heidän taitonsa karttui, vaikka vähitellen. Lukivat he jo kelpo lailla sisältä, ja kävivät nyt puuhaan oppiaksensa ulkoa aapiaisen kappaleita; jämäten ja höristen joka nurkassa nyt pyrittiin kohden kukkoa. Sinne ehtivät he myös viimein toinen toisensa jäljessä: ensimmäisenä Lauri, sitten Aapo ja Simeoni ja vihdoinpa Tuomaskin, mutta kaukana heistä vielä työskentelivät Juhani ja Timo. Lopultahan pääsi myös Timokin toivottuun satamaan, koska Juhani vielä uskontunnustuksessa hikoili, huokaili ja kiukkuisena puhkaili. Leikkelipä hänen sydäntänsä, että hän oli viimeinen mies; mutta eihän auttanut tuossa muiden armo, vaan ainoasti oma ahkeruus ja työ. Sisältä luki hän ehkä selvemmin ja nopeammin kuin Timo, mutta voittipa Timo hänen taasen ulkoa-oppimisessa.

Mutta ne, joilla aapiskirja jo oli muistossa, päättivät nyt muutaman päivän jouten elää, katsoen iloisesti taakseen läpipäästyyn puuhaan ja vaivaan. Pyssy kädessä he hiihtelivät ympäri metsiä; ja kaatoi heidän luotinsa valkeaturkkisen jäniksen lumisen näreen alla, kaatoi koirasmetson, joka kylmästä kömpelönä, höyhenet pörrössä, istui kuusen partaisella oksalla synkeän korven ja jylisevän nummen rajalla. – Mutta pirtissä istui Juhani, istui ihan paitasillaan, puserrellen pöydänpäässä hikeä, aapiskirja kädessä. Kovin äkeänä ja tukkaansa repien hän hieroskeli jykevälehtistä kirjaansa. Tapahtuipa tuossa usein, että hän, vihoissansa hammasta purren, melkein kyyneleitä vuodattaen, äkisti rynkäsi rahilta ylös, tempasi havutukin nurkasta kouriinsa, nosti sen korkeuteen ja paiskasi tuimasti maahan taas; ja silloin pirtti jumahti, ja keikahti miehen lyhykäinen paita. Niin hän tuolloin, tällöin iski kyntensä tukkiin; sillä suurella puuhalla juurtui aapiainen miehen aivoon. Mutta istuipa hän taasen pöydän-nokalle kertomaan vaikeata kappaletta. Ja viimeinpä, tullessa kevään, oli hänkin oppinut kirjansa kannesta kanteen; ja ylpeästi katsahtaen painoi hän sen umpeen.