Uniikki paletti – Tuusulan museoblogi

Halosenniemen esineet kertovat tarinoita elämästä

”Taiteilijaelämää Halosenniemessä” -näyttelyssä on Pekka Halosen maalauksia läpileikkauksena hänen taiteilijauraltaan. Esillä on maisemia, kansankuvausta sekä kotielämää kuvaavia teoksia. Taideteosten lisäksi Halosenniemessä voi aistia taiteilijakodin tunnelmaa, sitä autenttista atmosfääriä, missä Pekka Halonen työskenteli ja asui perheineen. Luonto on inspiroinut taiteilijaa ja monet maalaukset ovat saaneet aiheensa Halosenniemen lähiympäristöstä.

Teehetki Halosenniemen ateljeessa vuonna 1915, rouva Nybom Pekka ja Maija Halosen vieraana. Kuva Tuusulan museo

Taiteilijakodin esineistöstä suurin osa on Halosten ajalta. Nämä esineet kertovat tarinoita talossa asuneista ihmisistä, heidän arjestaan ja juhlahetkistä, mutta samalla myös menneisyyden tapahtumista ja ilmiöistä. Esineet projisoivat omaa aikaansa ja lisäksi käyttäjiensä mieltymyksiä ja asemaa. Halosenniemen alkuperäisesineiden mielenkiintoisuutta lisää se, että ne ovat kuuluneet nimenomaan taiteilija Pekka Haloselle tai hänen perheelleen.

Jo muutamista esineistä voi päätellä, että talossa on asunut ja työskennellyt taiteilija. Esimerkiksi ateljeessa olevalla isolla maalaustelineellä on ollut viimeisteltävänä lukuisia Halosen merkkiteoksia ja grafiikkaprässillä on vedostettu Halosen grafiikkaa. Höyläpenkillä on työvälineitä, joita tarvitaan kehysten valmistamiseen. Halonen on säilyttänyt vanhoja, loppuun puristettuja öljyvärituubejaan. Tarinan mukaan niitä käytettiin uuden vuoden tinoina – sulatettiin ja kaadettiin veteen ennustuksia varten.

Halosenniemen kirjasto oli täynnä kirjoja Halosten aikana aikaan. Kirjastossa oli taidekirjoja sekä filosofiaa, yhteiskuntaa ja historiaa käsittelevää kirjallisuutta. Maija Halonen oli hyvin kielitaitoinen ja käänsi suomeksi lähes parikymmentä kirjaa ruotsista, tanskasta, saksasta ja italiasta. Tunnetuin suomennos lienee Carlo Collodin lastensatu Pinocchion seikkailut: kertomus marionetista (1906).

Halosenniemen piano oli varta vasten hankittu Maija Haloselle, joka oli taitava pianisti. Maijan soitto innosti puolisoa maalaamaan ja keskittymään. Ruokasalin astiakaapin tasolla on hiiltynyt jälki. Perheen kotiapulaisen mukaan jälki oli syntynyt siitä, kun samaan paikkaan laitettiin aina kuuma kahvipannu. Esinetarinoiden avulla on mahdollista herättää taloa ”henkiin”.

Juhlapäivinä katetiin Pariisin serviisi

Halosenniemessä ei ole säilynyt kovin paljon arkisia esineitä, kuten tekstiilejä. Harvemmin käytetyt tavarat ovat säästyneet tavallisia käyttöesineitä paremmin. Juhla-aikaan, kuten jouluna tai vieraiden käydessä, perheen ruokapöytään on kuulunut ns. Pariisin serviisi. Tämä Halosenniemen alkuperäinen ruoka-astiasto palautui lahjoituksena museolle takaisin 1990-luvulla. Nyt se on näyttelyn ajan katettuna ruokasalin pöydälle.

Astiastoon kuuluu ruusuin ja tulppaanein koristeltuja isoja ruoka- ja asettilautasia, terriinejä sekä erilaisia tarjoiluastioita. ”Réverbère Fin" niminen astiasto on tunnetun ranskalaisen keramiikkavalmistajan Lunévillen fajanssia. Ranskan koillisosassa, Lorrainessa, edelleen toiminnassa olevan keramiikkatehtaan historia juontaa juurensa jo 1700-luvun alkuun. Halosenniemen astioiden pohjassa olevien leimojen mukaan niiden valmistusaika on vuodesta 1889 eteenpäin, mutta huomioitavaa on, että klassikkosarjaa valmistetaan edelleenkin.

Pariisin serviisi katettuna Halosenniemen ruokasalin pöydälle

Halosten astiastoon voi liittää luontevasti monia kertomuksia; esimerkiksi Pekka Halosen Pariisin matkoista, Halosenniemen puutarhasta ja omavaraistaloudesta. Halonen opiskeli Pariisissa 1890-luvulla useammankin talvikauden. Ranskalainen ruokakulttuuri oli eksoottisuudessaan alkuun hyvinkin outoa nuorille taideopiskelijoille; etanoita - hyi hitto! kerrotaan Halosen hyvän ystävän ja opiskelutoverin Väinö Blomstedtin impulsiivisesti tokaisseen. Ranskalaisesta keittiöstä jäi vaikutteita Pekka Halosen ruokailutottumuksiin. Perheessä syötiin paljon salaatteja, muun muassa kuuden-seitsemän mausteen ryydittämää punakaalisalaattia, jonka talon isäntä useimmiten itse valmisti. Ranskalaista sa­laatinkastiketta käytettiin varsinkin keväällä voikukkasalaatissa, jossa oli voikukan juurakon mehevää yläosaa ja lehtitupsuja.

Pekka Halonen, Punakaalimaa 1925, yksityiskokoelma. Kuva Tuusulan museo, Matti Ruotsalainen

Haloset olivat ruokataloudessaan hyvin omavaraisia. Halosenniemen puutarhassa oli koristepuutarhan lisäksi suuri ja lajirikas hyötypuutarha hedelmäpuineen, marjapensaineen sekä peruna- ja kasvimaineen. Kaupasta ostettiin lähinnä vain lihaa, voita, mu­nia sekä erikoistarvikkeita kuten kahvia tai sokeria. Vieraille pantiin ruokapöytä koreaksi, ei runsaudella, vaan taidolla asettaa ruoka kauniisti esille sekä kekseliäisyydellä.

Legendaarinen tarina Pariisin serviisistä pesuvatina

Pekka Halonen oli tutustunut Ruotsin prinssi Eugeniin, Ruotsin kuninkaan Kustaa V:n nuorimpaan veljeen, jo Pariisin taiteilijapiireissä. Prinssi Eugenilla oli taidenäyttely Helsingissä keväällä 1925. Hän vieraili myös Tuusulassa silloisen opetusministerin, professori E. N. Setälän luona ja kävi samalla myös tervehtimässä vanhaa ystäväänsä Pekka Halosta. Tuusulan vierailua uutisoitiin useissa sanomalehdissä.

Tarinan mukaan Halosenniemen isäntä tarjosi korkea-arvoiselle vieraalleen etukäteen sovitusta etiketistä poiketen kotitekoista raparperiviiniä. Vallitseva kieltolaki unohtui sillä hetkellä, viinin tarjoilun kuuluessa sivistyneistön tapakulttuuriin. Kun prinssi halusi pestä kätensä, niin Maija Halonen mietti, mistä saada tarpeeksi hieno pesuvati kuninkaalliselle. Ratkaisu löytyi pariisilaisserviisin kulhosta. Se täytettiin kaivovedellä ja vietiin prinssille. Samalla matkalla Prinssi Eugen osti kokoelmiinsa Pekka Halosen ”Talvista metsää Kinahmista” (1923). Maalaus on Tukholmassa Waldemarsuddessa, prinssin museoidussa kodissa.

Pekka Halonen, Talvista metsää Kinahmista 1923, Prinssi Eugenin Waldemarsudde, Tukholma. Kuva Tuusulan museo, Matti Ruotsalainen

Samaa ranskalaisastiastoa myös muissa taiteilijakodeissa

Taiteilijamuseot ovat verkostoituneet, ja yhteistyö niiden välillä on tärkeää. Museoilla on paljon yhteistä, ne esittelevät monipuolisesti näkökulmia kuvataiteeseen, musiikkiin, kuvanveistoon ja kirjallisuuteen linkittyen toisiinsa monella eri tavalla. Pariisin serviisistä on saatu lisätietoa muista taiteilijakodeista. Taidemaalari Eero Järnefeltin perheellä Suvirannassa sekä kuvanveistäjä Emil Wikströmin Visavuoressa on ollut samaa ranskalaista astiastoa. Järnefeltin 1900-luvun alun kirjeenvaihdosta löytyy mainintoja astioiden hankinnasta Pariisista, mutta tarkkaa tietoa ei kuitenkaan ole, miten suosittu astiasarja on päätynyt kolmeen taiteilijakotiin.

Visavuoren astiastoa. Kuva Visavuoren museo

Visavuoren arkistossa olevassa kirjeessä 5.12.1900 Järnefelt pyytää Pariisissa olevaa Wikströmiä lähettämään astioita perheelleen.

Katkelma kirjeestä: ”Asia on se, että minun vaimoni on kauan aikonut hankkia ruokaserviisin ulkomailta, sillä täällä ne ovat sekä kalliit, että etupäässä hyvin rumat… Tämä serviisi, jota nyt pyydän sinua hankkimaan pitäisi olla: 12:lle hengelle, fajanssia, (ei posliinia) ei liiaksi koloreerattu, jotakin yksinkertaista ja maukasta, pääväriltään valkeata, stiililtään jotakin modernia tahi hyvää imitionia (ei rokokoota!) … Hinta saa olla 50-80 fr. Käsket sitten pakkaamaan huolellisesti ja lähettämään heti tänne, että ennättää jouluksi.”

Järvenpään taidemuseosta löytyi tieto kirjeestä, missä Järnefelt kirjoittaa vaimolleen Saimille Pariisista muutamaa vuotta myöhemmin 15.5.1905: ”… Serviisin olen jo ostanut, en tiennyt, että tahtoisit siitä neuvotella, kun annoit minulle täyden toimintavapauden. Toivon, että olet tyytyväinen siihen, minkä valitsin, kuppeja otin myös.”

Teksti Halosenniemen tutkija Johanna Rinta-aho

Lisätietoja

www.halosenniemi.fi

---