Uniikki paletti – Tuusulan museoblogi

Logo Tuusulanmuseo

Tuusulan museo nostaa blogissaan esille ajankohtaisia asioita ja tarjoaa kurkistuksia museon arkeen. Blogissa julkaistaan myös muualla julkaistuja artikkeleita.

 

0
24. toukokuuta 2022 13.05

Martta Wendelin – sodan varjossa

”Muuten meillä on ihanaa täällä maalla. On kunnostettu sukset ja hankittu potkukelkat ja lumilapiot (…). Aivan rupeaa lapsettamaan vanhoilla päivillä.” 
Martta Wendelinin kirje ystävälle vuoden 1939 alussa.

Kuvittaja ja taidemaalari Martta Wendelin (1893–1986) eli läpi usean sodan I maailmansodasta ja sisällissodasta II maailmansotaan asti. Poikkeustila vaikutti eri tavoin Wendelinin elämään: ulkomaanmatkat peruuntuivat, ruokapulasta ja sodan laajenemisen pelosta tuli osa arkea. Sota tuli lähelle vasta talvi- ja jatkosodan aikana.

Martta Wendelin, Suopelto, öljy n. 1940. Kuva Museokuva

Martta Wendelin, Suopelto, öljy n. 1940. Kuva Museokuva

Martta Wendelin muutti Tuusulaan sopivasti juuri talvisodan aattona, syksyllä 1937. Hän oli aina asunut etupäässä kaupungeissa: Kotkassa, Helsingissä, Porvoossa ja taas Helsingissä. Maaseutu oli tullut tutuksi pitkien kesälomavierailujen ja maalausmatkojen aikana. Kesän 1937 Martta Wendelin vietti eksoottisissa maisemissa Petsamossa Jäämeren lähellä tutustuen kolttasaamelaisiin.

Lottaopistoon täysihoitolaiseksi

Martta Wendelin saapui ensi kerran Tuusulaan syksyllä 1937 asumaan Syvärannan täysihoitolaan Rantatien varrelle. Lääkäri oli kehottanut keuhkoputkentulehduksista kärsinyttä taiteilijaa jättämään Helsingin raa´an ja merellisen ilmanalan. Aika kului Tuusulassa kuvitustyötä tehden, ulkoillen ja tutustuen paikallisiin ihmisiin. Lopulta keväällä 1938 ratkesi, että hän muuttaisi paikkakunnalle.

Nykyisen Lottamuseon vaaleansininen rakennus muistuttaa paljon alkuperäistä 1870-luvun alussa valmistunutta tornillista puuhuvilaa Rantatiellä. Vuodesta 1923 siellä toimi Onni V. Tuiskun lepokotisäätiö. Huvila myytiin Lotta-Svärd-säätiölle, joka aloitti siellä Lotta-opiston ja oman täysihoitolan remontin jälkeen 7.6.1937. Martta Wendelin oli täysihoitolan ensimmäisiä vieraita syksyllä 1937.

Wendelinin aikana Syvärannassa oli paljon lottatoimintaa. Marraskuussa oli muonituskursseja, joiden aikana talossa sai asua muutamia täysihoitolaisia. Maanpuolustushenki oli jo korkealla, vaikka Wendelin itse ei ole aiheesta maininnut. Täysihoitolassa hän saattoi tehdä omaa työtään, kun ei tarvinnut välittää taloustöistä.

Kevättalvella Martta Wendelin maalasi muotokuvan 8-vuotiaasta Kirstistä, joka oli hiihtolomalla äitinsä ja veljensä kanssa. Kirstin äiti Maija Tavaststjerna oli taidemaalari Pekka Halosen lesken Maijan serkku. Viimeistään keväällä Wendelin tutustui Maija Haloseen. Tämä tarjosi vuokralle vanhimman tyttärensä Annin ja tämän miehen Paavo Paloheimon omistaman Suopellon huvilan.

Martta Wendelin ja Flori-koira Suopellossa. Kuva Tuusulan museon kuva-arkisto

Martta Wendelin ja Flori-koira Suopellossa. Kuva Tuusulan museon kuva-arkisto

Suopelto

Keväällä 1938 Martta Wendelin muutti asumaan äitinsä kanssa tunnelmalliseen huvilaan, jota ympäröi villiintynyt puutarha. Huonekalut ja muut tavarat tulivat muuttokuormassa sukulaisten luota Myllykoskelta Kymenlaaksosta. Väliaikaisesta oleskelusta Tuusulassa tuli pysyvää, kun sota syttyi marraskuun lopulla 1939. Mikä olisi ollut turvallisempaa kuin asua maalla, kun Helsinkiä pommitettiin talvisodan alussa. Maalla saattoi viljellä kasviksia ja juureksia, mikä olikin pian tarpeen. Sodan loppuvaiheessa, elokuussa 1943 Martan luokse tuli saamelaistyttö Helena, tuttu Lapin matkalta. 13-vuotias Helena tuli auttamaa kotitöissä ja jäi kasvatiksi perheeseen.

Täällä jossain -näyttely

Taiteilijakoti Erkkolan kesänäyttelyssä "Täällä jossain – Martta Wendelinin elämää ja taidetta sotien aikaan" kerrotaan Wendelinin kokemista sodista alkaen I maailmansodasta talvi- ja jatkosotaan. Vasta Tuusulan aikana sota tuli lähelle, kun etelätaivaalla nähtiin Helsingin pommitusten loimotukset. Hiljalleen sota tuli Wendelinin taiteeseen. Kotilieden elokuun 1940 kannessa sotilasasuinen mies on mukana heinätöissä leppoisissa kahvinjuontitunnelmissa. Kotilieden kansissa nähdään myös nuoria naisia suorittamassa sodan ajan työvelvollisuutta maatöissä.

Näyttelyyn liittyy kaksi lyhyttä dokumenttia, jotka on kuvattu 2021–22. Ensimmäisen aiheena on Martta Wendelinin elämää taideopiskelijana Helsingissä I maailmansodan ja sisällissodan aikaan. Toinen video liittyy Martta Wendelinin elämään Suopellossa ja Tuusulassa sodan aikaan. Marttaa esittää Marika Sampio-Utriainen ja kuvaajana on Lassi Kivikangas. Mukana on myös Martan Merimieslähetysseuralta saama saksanpaimenkoira, Flori, jota esittää Doris. Ensimmäinen dokumentti julkaistaan näyttelyn avajaispäivänä 7.6. Tuusulan museon Youtube -kanavalla ja toinen osa myöhemmin kesällä.

Martta Wendelinin roolissa Marika Sampio-Utriainen kuvauksissa Tuusulanjärven jäällä 2022.

Martta Wendelinin roolissa Marika Sampio-Utriainen kuvauksissa Tuusulanjärven jäällä 2022.

Täällä jossain – Martta Wendelinin elämää ja taidetta sotien aikaan
7.6.–11.9.2022

Taiteilijakoti Erkkola
Rantatie 25, Tuusula
www.erkkola.fi

Teksti Tuusulan taidemuseon näyttelyamanuenssi Päivi Ahdeoja-Määttä

 

 

Näytä kuva


1
13. huhtikuuta 2022 12.35

Halosenniemen esineet kertovat tarinoita elämästä

”Taiteilijaelämää Halosenniemessä” -näyttelyssä on Pekka Halosen maalauksia läpileikkauksena hänen taiteilijauraltaan. Esillä on maisemia, kansankuvausta sekä kotielämää kuvaavia teoksia. Taideteosten lisäksi Halosenniemessä voi aistia taiteilijakodin tunnelmaa, sitä autenttista atmosfääriä, missä Pekka Halonen työskenteli ja asui perheineen. Luonto on inspiroinut taiteilijaa ja monet maalaukset ovat saaneet aiheensa Halosenniemen lähiympäristöstä.

Teehetki Halosenniemen ateljeessa vuonna 1915, rouva Nybom Pekka ja Maija Halosen vieraana. Kuva Tuusulan museo

Teehetki Halosenniemen ateljeessa vuonna 1915, rouva Nybom Pekka ja Maija Halosen vieraana. Kuva Tuusulan museo

Taiteilijakodin esineistöstä suurin osa on Halosten ajalta. Nämä esineet kertovat tarinoita talossa asuneista ihmisistä, heidän arjestaan ja juhlahetkistä, mutta samalla myös menneisyyden tapahtumista ja ilmiöistä. Esineet projisoivat omaa aikaansa ja lisäksi käyttäjiensä mieltymyksiä ja asemaa. Halosenniemen alkuperäisesineiden mielenkiintoisuutta lisää se, että ne ovat kuuluneet nimenomaan taiteilija Pekka Haloselle tai hänen perheelleen.

Jo muutamista esineistä voi päätellä, että talossa on asunut ja työskennellyt taiteilija. Esimerkiksi ateljeessa olevalla isolla maalaustelineellä on ollut viimeisteltävänä lukuisia Halosen merkkiteoksia ja grafiikkaprässillä on vedostettu Halosen grafiikkaa. Höyläpenkillä on työvälineitä, joita tarvitaan kehysten valmistamiseen. Halonen on säilyttänyt vanhoja, loppuun puristettuja öljyvärituubejaan. Tarinan mukaan niitä käytettiin uuden vuoden tinoina – sulatettiin ja kaadettiin veteen ennustuksia varten.

Halosenniemen kirjasto oli täynnä kirjoja Halosten aikana aikaan. Kirjastossa oli taidekirjoja sekä filosofiaa, yhteiskuntaa ja historiaa käsittelevää kirjallisuutta. Maija Halonen oli hyvin kielitaitoinen ja käänsi suomeksi lähes parikymmentä kirjaa ruotsista, tanskasta, saksasta ja italiasta. Tunnetuin suomennos lienee Carlo Collodin lastensatu Pinocchion seikkailut: kertomus marionetista (1906).

Halosenniemen piano oli varta vasten hankittu Maija Haloselle, joka oli taitava pianisti. Maijan soitto innosti puolisoa maalaamaan ja keskittymään. Ruokasalin astiakaapin tasolla on hiiltynyt jälki. Perheen kotiapulaisen mukaan jälki oli syntynyt siitä, kun samaan paikkaan laitettiin aina kuuma kahvipannu. Esinetarinoiden avulla on mahdollista herättää taloa ”henkiin”.

Juhlapäivinä katetiin Pariisin serviisi

Halosenniemessä ei ole säilynyt kovin paljon arkisia esineitä, kuten tekstiilejä. Harvemmin käytetyt tavarat ovat säästyneet tavallisia käyttöesineitä paremmin. Juhla-aikaan, kuten jouluna tai vieraiden käydessä, perheen ruokapöytään on kuulunut ns. Pariisin serviisi. Tämä Halosenniemen alkuperäinen ruoka-astiasto palautui lahjoituksena museolle takaisin 1990-luvulla. Nyt se on näyttelyn ajan katettuna ruokasalin pöydälle.

Astiastoon kuuluu ruusuin ja tulppaanein koristeltuja isoja ruoka- ja asettilautasia, terriinejä sekä erilaisia tarjoiluastioita. ”Réverbère Fin" niminen astiasto on tunnetun ranskalaisen keramiikkavalmistajan Lunévillen fajanssia. Ranskan koillisosassa, Lorrainessa, edelleen toiminnassa olevan keramiikkatehtaan historia juontaa juurensa jo 1700-luvun alkuun. Halosenniemen astioiden pohjassa olevien leimojen mukaan niiden valmistusaika on vuodesta 1889 eteenpäin, mutta huomioitavaa on, että klassikkosarjaa valmistetaan edelleenkin.

Pariisin serviisi katettuna Halosenniemen ruokasalin pöydälle

Pariisin serviisi katettuna Halosenniemen ruokasalin pöydälle

Halosten astiastoon voi liittää luontevasti monia kertomuksia; esimerkiksi Pekka Halosen Pariisin matkoista, Halosenniemen puutarhasta ja omavaraistaloudesta. Halonen opiskeli Pariisissa 1890-luvulla useammankin talvikauden. Ranskalainen ruokakulttuuri oli eksoottisuudessaan alkuun hyvinkin outoa nuorille taideopiskelijoille; etanoita - hyi hitto! kerrotaan Halosen hyvän ystävän ja opiskelutoverin Väinö Blomstedtin impulsiivisesti tokaisseen. Ranskalaisesta keittiöstä jäi vaikutteita Pekka Halosen ruokailutottumuksiin. Perheessä syötiin paljon salaatteja, muun muassa kuuden-seitsemän mausteen ryydittämää punakaalisalaattia, jonka talon isäntä useimmiten itse valmisti. Ranskalaista sa­laatinkastiketta käytettiin varsinkin keväällä voikukkasalaatissa, jossa oli voikukan juurakon mehevää yläosaa ja lehtitupsuja.

Pekka Halonen, Punakaalimaa 1925, yksityiskokoelma. Kuva Tuusulan museo, Matti Ruotsalainen

Pekka Halonen, Punakaalimaa 1925, yksityiskokoelma. Kuva Tuusulan museo, Matti Ruotsalainen

Haloset olivat ruokataloudessaan hyvin omavaraisia. Halosenniemen puutarhassa oli koristepuutarhan lisäksi suuri ja lajirikas hyötypuutarha hedelmäpuineen, marjapensaineen sekä peruna- ja kasvimaineen. Kaupasta ostettiin lähinnä vain lihaa, voita, mu­nia sekä erikoistarvikkeita kuten kahvia tai sokeria. Vieraille pantiin ruokapöytä koreaksi, ei runsaudella, vaan taidolla asettaa ruoka kauniisti esille sekä kekseliäisyydellä.

Legendaarinen tarina Pariisin serviisistä pesuvatina

Pekka Halonen oli tutustunut Ruotsin prinssi Eugeniin, Ruotsin kuninkaan Kustaa V:n nuorimpaan veljeen, jo Pariisin taiteilijapiireissä. Prinssi Eugenilla oli taidenäyttely Helsingissä keväällä 1925. Hän vieraili myös Tuusulassa silloisen opetusministerin, professori E. N. Setälän luona ja kävi samalla myös tervehtimässä vanhaa ystäväänsä Pekka Halosta. Tuusulan vierailua uutisoitiin useissa sanomalehdissä.

Tarinan mukaan Halosenniemen isäntä tarjosi korkea-arvoiselle vieraalleen etukäteen sovitusta etiketistä poiketen kotitekoista raparperiviiniä. Vallitseva kieltolaki unohtui sillä hetkellä, viinin tarjoilun kuuluessa sivistyneistön tapakulttuuriin. Kun prinssi halusi pestä kätensä, niin Maija Halonen mietti, mistä saada tarpeeksi hieno pesuvati kuninkaalliselle. Ratkaisu löytyi pariisilaisserviisin kulhosta. Se täytettiin kaivovedellä ja vietiin prinssille. Samalla matkalla Prinssi Eugen osti kokoelmiinsa Pekka Halosen ”Talvista metsää Kinahmista” (1923). Maalaus on Tukholmassa Waldemarsuddessa, prinssin museoidussa kodissa.

Pekka Halonen,Talvista metsää Kinahmista 1923, yksityiskokoelma. Kuva Tuusulan museo

Pekka Halonen, Talvista metsää Kinahmista 1923, Prinssi Eugenin Waldemarsudde, Tukholma. Kuva Tuusulan museo, Matti Ruotsalainen

Samaa ranskalaisastiastoa myös muissa taiteilijakodeissa

Taiteilijamuseot ovat verkostoituneet, ja yhteistyö niiden välillä on tärkeää. Museoilla on paljon yhteistä, ne esittelevät monipuolisesti näkökulmia kuvataiteeseen, musiikkiin, kuvanveistoon ja kirjallisuuteen linkittyen toisiinsa monella eri tavalla. Pariisin serviisistä on saatu lisätietoa muista taiteilijakodeista. Taidemaalari Eero Järnefeltin perheellä Suvirannassa sekä kuvanveistäjä Emil Wikströmin Visavuoressa on ollut samaa ranskalaista astiastoa. Järnefeltin 1900-luvun alun kirjeenvaihdosta löytyy mainintoja astioiden hankinnasta Pariisista, mutta tarkkaa tietoa ei kuitenkaan ole, miten suosittu astiasarja on päätynyt kolmeen taiteilijakotiin.

Visavuoren astiastoa. Kuva Visavuoren museo

Visavuoren astiastoa. Kuva Visavuoren museo

Visavuoren arkistossa olevassa kirjeessä 5.12.1900 Järnefelt pyytää Pariisissa olevaa Wikströmiä lähettämään astioita perheelleen.

Katkelma kirjeestä: ”Asia on se, että minun vaimoni on kauan aikonut hankkia ruokaserviisin ulkomailta, sillä täällä ne ovat sekä kalliit, että etupäässä hyvin rumat… Tämä serviisi, jota nyt pyydän sinua hankkimaan pitäisi olla: 12:lle hengelle, fajanssia, (ei posliinia) ei liiaksi koloreerattu, jotakin yksinkertaista ja maukasta, pääväriltään valkeata, stiililtään jotakin modernia tahi hyvää imitionia (ei rokokoota!) … Hinta saa olla 50-80 fr. Käsket sitten pakkaamaan huolellisesti ja lähettämään heti tänne, että ennättää jouluksi.”

Järvenpään taidemuseosta löytyi tieto kirjeestä, missä Järnefelt kirjoittaa vaimolleen Saimille Pariisista muutamaa vuotta myöhemmin 15.5.1905: ”… Serviisin olen jo ostanut, en tiennyt, että tahtoisit siitä neuvotella, kun annoit minulle täyden toimintavapauden. Toivon, että olet tyytyväinen siihen, minkä valitsin, kuppeja otin myös.”

Teksti Halosenniemen tutkija Johanna Rinta-aho

Lisätietoja

www.halosenniemi.fi


0
1. helmikuuta 2022 14.55

120-vuotias Halosenniemi avautuu

Halosenniemen museossa avataan maaliskuussa näyttely "Taiteilijaelämää Halosenniemessä". Taiteilijakodin valmistumisesta tulee tänä vuonna kuluneeksi 120 vuotta. Pekka Halonen muutti Tuusulaan vuonna 1898 ja oma ateljeekoti valmistui muutamaa vuotta myöhemmin, vuonna 1902. Näyttelyssä esitellään taiteilija Pekka Halosen ja hänen perheensä elämää. Pitkältä taiteilijauralta olevien Halosen maalausten ohella näyttelyssä tuodaan esille talon runsasta alkuperäisesineistöä sekä kerrotaan elämästä taiteilijakodissa erilaisin nostoin, tarinoin ja valokuvin.

Pekka Halonen Hiihtäjiä Tuusulanjärven jäällä 1913 Halosenniemen museo_talletus Kuva Olli Poijärvi

Pekka Halonen, Hiihtäjiä Tuusulanjärven jäällä 1913. Halosenniemen museo/talletus. Kuva Olli Poijärvi.

Pekka Halosen taiteilijakoti Halosenniemi on ollut suljettuna syyskuusta 2021 alkaen huoltotöiden takia. Talon upeita uuneja on kunnostettu ja niiden sisällä olevia lämpövastuksia on uusittu. Vanhat irralliset lämpöpatterit on vaihdettu turvallisiin ja tehokkaimpiin kiinteisiin pattereihin. Myös valaistusta on parannettu. Ensi syksynä on tiedossa vielä lisää kunnostustöitä muun muassa ateljeen ikkunan osalta.

Pekka Halonen nousi suomalaisen taiteen kärkeen jo 1890-luvulla. Silloin Halosen upeat kansalliset maisemat ja hänen suomalaisen ihmisen rehti kuvaaminen oli juuri sitä, mitä kaivattiin omaa kansallista identiteettiä etsivässä Suomessa. Tuusulaan muuton jälkeen Halosen maalausaiheet vaihtuivat pikkuhiljaa. Laajojen maisemien sijaan tulivat pienet, intiimit lähinäkymät luonnosta – metsänsisukset ja Halosenniemen rantaviivat kuvattuna eri vuodenaikoina. Halosen maisemat heijastavat usein hänen omia tuntemuksiaan ja muuttuvat mielenmaisemiksi – osin käsitteellisiksi ja pelkistyneiksi.

Halosenniemessä on paljon alkuperäisesineitä, mitkä kertovat talossa asuneista ihmisistä, mutta myös samalla taiteilijuudesta ja Tuusulanjärven taiteilijayhteisöstä. Osaan esineistä voidaan liittää mielenkiintoisia tarinoita; miksi ruokasalin uunissuuluukussa kuvataan emakkoa possuineen tai miksi suuren "Ateljeen sisäkuva" –maalauksen etuala on tyhjä? Onko hieno ranskalainen Luneville -ruoka-astiasto ainutlaatuinen Suomessa? Mitä tarinoita liittyy Pekka Halosen talvimaisemien maalaamiseen ja hänen käyttämiinsä väreihin?

Pekka Halonen Ateljeen sisäkuva 1913 Halosenniemen museo Kuva Matti Ruotsalainen

Pekka Halonen, Ateljeen sisäkuva, 1913. Halosenniemen museo

Hyvinvointia taiteesta

Halosenniemen – kodin ja sitä ympäröivän luonnon merkitys oli suuri Pekka Haloselle, hänen taitelleen sekä koko perheelle. Halonen ammensi lähiympäristöstä loputtomasti aiheita maalauksiinsa. Tänä päivänä luonnon, metsän voimaannuttava vaikutus ihmisen terveydelle, niin fyysiselle kuin psyykkisellekin tunnustetaan yleisesti. Jo viiden minuutin luontoliikunnan sanotaan vaikuttavan mielialaan. Samoin taiteella on havaittu sama terveyttä kohentava voima.

Halosenniemen näyttelyssä painotetaan kodin, taiteen ja luonnon merkitystä ihmisen hyvinvoinnille – vietetäänhän tänä vuonna "Minä elän!" – 150 vuotta Aleksis Kiven kuolemasta -merkkivuotta teemalla mielen hyvinvointi.

Teksti Halosenniemen tutkija Johanna Rinta-aho

Artikkeli on julkaistu Elämää Tuusulassa -asukaslehdessä 2022/01

Lisätietoja

www.halosenniemi.fi

www.tuusula.fi/minaelan


0
21. joulukuuta 2021 8.50

Joulutunnelmissa Martta Wendelinin tapaan

Suomalaisen joulun kuvasto vie meidät lapsuusajan tunnelmiin. Kuvittajat kuten Martta Wendelin ja Rudolf Koivu ovat luoneet näitä kuvia 1920-luvulta alkaen. Mielikuvissamme ovat joulupukit ja -tontut lumisessa maisemassa, on rekiajelua joulukirkkoon ja kirkassilmäisiä lapsia laulamassa kuusen äärellä. Postikorttien lähettäminen on vähäisempää nykypäivänä, ellei joulua oteta lukuun. Silloin valikoidaan tunnelmallisimmat kuva-aiheet korteista ja lähetetään niitä ystäville ja sukulaisille.

Martta Wendelin, vuoden 1946 Joululahja-lehden kuvitus.

Martta Wendelinin kuvitus vuoden 1946 Joululahja -lehteen

Joulu postikorteissa

Postikorttien lähettäminen yleistyi Suomessa 1900-luvun alussa, ja vaikutteita saatiin etenkin ruotsalaisen kuvittajan Jenny Nyströmin jouluisista tonttuaiheisista. Hänen tontuissaan näkyi vielä realistisen maalaustaiteen ja art nouveaun henki koukeroisessa viivankäytössä. Martta Wendelin loi omat joulukorttinsa vasta 1920-luvun alussa ja hänen tontuissaan oli uudenlainen ote. Tontut olivat pelkistyneitä, hoikkia ja kuvamaailma oli suunniteltu korttikäyttöä varten. Myöhemmin 1930-luvulla tontut ja joulupukit pulskistuivat, ja Wendelin leikitteli realismilla kuvaten joulupukin ajamassa autoa tai lava-autoa tai laskeutumassa laskuvarjolla lahjojen kanssa. Viktor Rydbergin Tonttu-runon (1946) kuvituksessa Wendelin on kuvannut tontun tuusulalaisen Tuomalan kylän Saarelan talon maisemissa. Etenkin aittarakennukset voi tunnistaa edelleen samoiksi.

Martta Wendelin, kuvitus Tonttu-runoon 1946, Tuusulan taidemuseo

Martta Wendelinin kuvituksessa vuodelta 1946 Tonttu-runoon näkyvät Saarelan aitat.

1930-40-luvuilla joulukorttien aiheet laajenivat joulukirkkoon, rekiaiheisiin ja tunnelmallisiin talvimaisemiin. Kortteihin tuli myös Jeesuksen syntymän aikaan liittyviä aiheita kuten seimi- ja Itämaan tietäjät -aiheita. 1950-luku toi mukanaan tunnelmakuvia lumilyhdyistä, tähtitaivasta ihailevista lapsista, jouluruusuista lumen keskellä tai tulppaanirekeä kuljettavista lumipukuisista tonttulapsista.

Martta Wendelin, postikorttikuvitus

Martta Wendelinin postikorteissa on monenlaisia jouluisia aiheita.

Lastenlehtien joulu

Martta Wendelin kuvitti useita joulutarinoita lastenlehtiin, Valistuksen Joulupukki-lehdistä Pääskysen Joulukonttiin tai Sirkan Jouluun 1920-30-luvuilla. Usein kirjoittajana oli tunnettuja lastenkirjailijoita kuten Anni Swan, Aili Somersalo tai Annikki Setälä. Kuvitukset olivat tussi- ja peiteväritöitä kuten Setälän Kiukkupussi-tarina tai sitten kolmivärikuvituksia kuten Somersalon kirjoittamat Jukka-Pekan seikkailutarinat. Myös komeita valkopartaisia joulupukkeja Wendelin kuvitti joululehtien kansiin 1930-luvulla. Wendelinin sosiaalisesta omastatunnosta kertovat vuodesta 1937 alkaen Siunaukselan lastenkodin joululehteen, Orvon jouluun, ilmaiseksi tehdyt kuvitukset. Hän kuvitti myös merimieslähetyksen ja kirkon joululehtiä. Tuntematon osa Wendelinin joulukuvituksia ovat Otavan lastenlehtien Äidin joululahja -liitteet. Kaunis kuvitettu kirjeenmallinen kuori sisälsi äidille lahjaksi vaikkapa paperisia joulupöytäliinoja.

Martta Wendelin, Äidin joululahja -kuvistus

Martta Wendelin, Äidin joululahja -liitteen kuvitus

Martta Wendelinin oma joulunvietto Tuusulassa

Usein Martta Wendelin joutui tekemään jouluisia aiheitaan kustantamoille jo kesäaikaan. Eräässä kirjeessään elokuussa 1939 Martta on kuvaillut tekemisen vaikeutta, miten luonnon vihreydessä on vaikea päästä joulutunnelmaan. "Minulla olisi kymmenittäin joulukortteja tehtävä tuossa paikassa, mutta kun mieli on viheriässä metsässä niin ei siitä mitään hyvää näy syntyvän."

Omaa joulunviettoaan Suopellossa Tuusulassa jouluna 1942 Wendelin kuvasi Viena-ystävälleen näin: "Nyt se joulukin on sitten ohitse. Me vietimme sitä flunssan merkeissä (mikä oli ihan yleinen viettämistapa tänä vuonna). Sain muutamia hyviä kirjoja, jotka tietysti ahmin heti. Itse ostin itselleni joululahjaksi Helene Schjerfbeckin elämäkerran (ruots.) hienoine kuvineen. WSOY:ltä tuli "Suomen taiteen vuosikirja", Otavalta "Taivasten valtakunnan avaimet", Gummerukselta pari kirjaa. Niin että kaiken kaikkiaan (mukaan luettuna se joulukinkku) meillä oli oikein rauhallinen leppoisa joulu." Martta Wendelinin oma joulu kului vanhan äidin kanssa vuoteen 1942, kunnes syksyllä 1943 hänelle tuli kasvatiksi 13-vuotias kolttatyttö Helena Lapista. Sen jälkeen joulunvietto muuttui uudenlaiseksi, kun perhepiirissä oli lapsi ilahtumassa lahjoista ja joulun tunnelmasta.

Vuoden 1944 joulusta Martta kirjoitti Vienalle 1.1.1945 kiittäen samalla saamastaan ruoka-avustuksesta. "Saimme onnellisesti kinkun. Ja meillä on ollut aika hyvä joulu, mitä ruokaan tulee, jos ei nyt ajattele makeita. Tämä on ensimmäinen joulu, jolloin minä aivan omin päin olen saanut valmistaa jouluruuat. (...) Minäkin sain taas vähän joulukirjallisuutta. Gummerukselta lähettivät oikein kolmeosaisen romaanin "Magdalena". Olen lukenut sitä tässä nyt pyhien aikaan." Kustantamot muistivat kuvittajiaan kirjalahjoilla, ja näistä olikin paljon iloa pitkinä joulunpyhinä.

Myöhemmin jouluja vietettiin tunnelmallisessa taiteilijakodissa Annivaarassa. Kotiliesi-lehden toimituskin muisti vanhaa taiteilijaa aina jouluisin herkkukorilla, kuten Kotilieden entinen päätoimittaja Raili Malmberg on muistellut. Läheinen ystäväpiiri, tyttökerho muotoutui elämän viime vuosikymmenillä, ja kukkatervehdyksiä vaihdettiin jouluisin ystäväpiirissä kuten myös naapurien kanssa.

Päivi Ahdeoja-Määttä
Tuusulan taidemuseon näyttelyamanuenssi

Näytä kuva


0
10. joulukuuta 2021 10.30

Halosenniemen remonttikuulumisia

"Juuri siinä, missä laakso teki loivan kaarteen kohotakseen vuorta kohti, oli lumen peittämä talo. Se oli kuin merkillisen muotoinen kinos ja näytti hyvin yksinäiseltä. Aivan sen lähellä mutkitteli joki sysimustana jäisten töyräiden välissä; virta oli pitänyt veden sulana koko talven. Mutta sillan yli ei kulkenut jalanjälkiä, ja tuulen tuomat kinokset olivat talon ympärillä koskemattomat.

Mutta sisällä oli lämmintä. Kellarin uunissa paloi hiljalleen turvetta tavattomat määrät. Kuu kurkisti sisään ikkunasta ja paistoi huonekalujen valkeille talvipäällisille ja kristallikruunuun, joka oli verhottu tyllillä."

Tove Jansson – Taikatalvi

Halosenniemi talviunilla 2021

Halosenniemi talviunilla 2021

Syksyllä näyttelyn "Suomen valtion stipendiaatteja, kippis siis!" päätyttyä Halosenniemen museota alettiin valmistella talviunille − tai siltä se ainakin näytti, kun kaikki suuremmat esineet ja huonekalut oli peitetty kankaisiin huppuihin. Syynä yleisöltä sulkeutumiseen ei kuitenkaan ollut lepoon vetäytyminen, vaan museossa alkava remontti. Syksyn 2021 ja alkuvuoden 2022 aikana museossa tehdään, ja on jo tehty, monenlaisia kunnostustöitä. Talon sähköt, verkkoyhteydet ja lämpöpatterit uusitaan, tulisijoja korjataan ja hirsiseiniä kunnostetaan. Museon henkilökunta on suojannut museotiloja sekä esineistöä remonttia varten.

Historiallisesti arvokkaiden vanhojen rakennusten korjaaminen vie aikaa ja vaatii erikoisosaamista, joka on usein hidasta käsityötä. Rakennuskonservaattori Tony Lidman on tehnyt Halosenniemestä laajan kuntokartoituksen ja korjaussuunnitelman, jonka pohjalta kunnostustoimia on lähdetty toteuttamaan. Halosenniemi on kokonaisuudessaan hyvässä kunnossa, mutta rakennuksen säilymisen kannalta välttämättömiä parannuksia on tehtävä lähivuosina. Nyt meneillään olevat kunnostustyöt ovat ensimmäinen erä tulevista korjauksista.

Heti syksyn alussa talon uunit tarkastettiin ja huoltoa kaipaavat tulisijat korjattiin taitavan uunikonservaattorin, Teemu Kajasteen toimesta. Uuneja katsomalla korjauksia ei enää havaitse, sillä ne näyttävät täsmälleen samalta kuin aiemmin. Mikä tietysti on tällaisen säilyttävän kunnostamisen yhtenä tavoitteena. Osa talon lämmityksestä hoituu edelleen uuneissa olevien sähkövastusten avulla, jotka nekin on nyt tarkastettu. Talon lämmitysjärjestelmää päivitettiin toimivammaksi: irtopatterit vaihdettiin öljytäytteisiin ja paloturvallisiin seinälle kiinnitettäviin sähkölämmittimiin.

Sähköt tulivat Halosenniemeen 1919. Silloin ei oltu internetistä kuultukaan, mutta museotoiminnassa tarvitsemme tänä päivänä tehokasta tiedonsiirtoa. Niinpä valokuitu saapui Halosenniemeen tämän kunnostusrupeaman aikana syksyllä 2021. Edessä on vielä lisää sähkötöitä: museon paloturvallisuutta sekä muuta turvallisuutta parannetaan ja näyttelyvalaistusta uudistetaan. Tällä hetkellä konservaattori Katja Luoma työskentelee Halosenniemen sisäseinien parissa niitä puhdistellen. Kevättalven ja kevään aikana talon ulkopinnat käsitellään Roslagin mahongilla, perinteisellä puunsuoja-aineella, joka antaa hirsille lisää kestävyyttä.

Museon vetäydyttyä remonttitauolle minä ja muut usein avoinnapidossa nähdyt museoassistentit emme ole käpertyneet unille, vaan olemme muiden töiden ohella ahkeroineet talon esinekokoelman parissa. Näyttelyn päätyttyä taulut palautettiin omistajilleen tai takaisin kokoelmatiloihin, mutta taloon jäi huonekaluja sekä tavaroita. Suuri osa Halosenniemen esineistä on ollut aikoinaan käytössä Pekka Halosella ja hänen perheenjäsenillään. Ne kertovat omaa tarinaansa talon väestä ja elämästä Halosenniemessä. Löytyypä talosta vanhan isännän itse valmistamia huonekalujakin. Ja tietysti rouva Maija Halosen Steinway-piano 1800-luvun loppuvuosilta. Silkkipaperia on menneenä syksynä kulunut, kun alkanutta remonttia varten kaikki talon pienemmät esineet on kääritty paperiin ja pakattu pehmustettuihin laatikoihin. Isommat esineet on suojattu käsittelemättömällä puuvillakankaalla ja ne on sijoitettu syrjään kunnostettavilta alueilta.

Museon sulkeutuminen yleisöltä on mahdollistanut esinekokoelman tarkemman läpikäynnin. Tällä hetkellä teemme kollegani Kirsi Leimun kanssa Halosenniemen kirjakokoelman tarkistusinventointia. Käymme kirjat läpi yksitellen, täydennämme tietoja kokoelmanhallintajärjestelmään ja skannaamme kannet tarvittaessa. Kirjakokoelma pyritään saamaan näillä toimilla paremmin yleisön ja tutkijoiden käyttöön. Nyt tehtävässä inventoinnissa arvioidaan myös kirjojen kuntoa sekä tarvetta siirtää osa huonokuntoisimmista teoksista säilytykseen kokoelmatiloihin.

Kirsi Leimu tutkii kirjaa

Museoassistentti Kirsi Leimu tutkii kirjan välistä löytynyttä muistilappua.

On ollut mielenkiintoista − ja näin museotyöläisen näkökulmasta jopa jännittävää − päästä tutkimaan lähietäisyydeltä Halosen perheen kirjastonurkkauksen sisältöä. Tuntuu, kuin menneisyyden ihmiset ajatuksineen ja tunteineen tulisivat lähemmäksi kirjojen käsin tehtyjä merkintöjä katsoessa. Kirjoista löytyy alleviivauksia, käsinkirjoitettuja huomioita, piirroksia ja joskus muistilappujakin välistä. Hyvin monessa kirjassa on omistuskirjoitus kansilehdellä tai vähintään kirjan omistajan nimikirjaimet. Halosenniemen kirjaston kautta avautuu näkymä 1800−1900-luvun vaihteen ja 1900-luvun alun suomalaiseen kulttuurielämään: On ajatuksia, aiheita, taidesuuntauksia, joita on seurattu. Monet kirjat ovat Pekka Halosen ystävien kirjoittamia, taiteilijalle omistettuja ja lahjoitettuja. Jälkipolvien kulttuurihahmoina tuntemat kirjailijat, arkkitehdit, säveltäjät ja taiteilijat ovat olleet Pekka Halosen ja hänen perheensä lähipiiriä: ystäviä, tuttavia, hengenheimolaisia. Kirjojen kautta näkyväksi tulee myös perheenäidin kielitaito ja käännöstyöt. Perheen lapset ovat hekin jättäneet omia jälkiään niin kirjaston kirjavalintoihin kuin kirjojen kansienkin väliin.

Prinssi ja prinsessa piirros kirjassa

Kuva löytyi saksan lukukirjasta, joka oli kuulunut Halosten tyttärelle Marjalle. Kuva voisi mahdollisesti olla itsekin taitelijaksi ryhtyneen Marjan piirtämä.

kirjan omistuskirjoitus Eliel Saarinen

Arkkitehti Eliel Saarinen on omistanut laatimansa Munkkiniemi−Haaga-suunnitelman ystävyydellä Pekka Haloselle.

Susanna Hemmilä-Peltonen
Tuusulan museon museoassistentti

Kuvat: Susanna Hemmilä-Peltonen ja Topias Ahola