Aapon ja Simeonin tarinat
Seitsemän veljestä (1870) on monipuolinen kirja, josta voi löytää suoran kerronnan lisäksi runoja, lauluja ja tarinoita. Kivi tunsi kotiseutunsa Nurmijärven suullisen kansanperinteen ja siihen liittyvät tarinat, laulut, kaskut ja uskomukset. Monesti tarinat kertoi Aapo, mutta myös Simeoni kertoi hurjan unen, jossa hän kohtasi itsensä Lusifeeruksen.
Tarinat:
1. Hiiden peura (Aapo)
2. Tarina valkean käärmeen kruunusta (Aapo)
3. Saapasnahkatorni (Simeoni)
4. Kalvea impi (Aapo)
Lyhentämättömät tarinat voitte etsiä teoksesta Seitsemän veljestä. Tarinoissa on säilytetty Kiven alkuperäisiä ilmaisuja.
Kuvassa on taiteilija Riitta Nelimarkan tekemä ryijy Simeonin näkemästä Saapasnahkatornista vuodelta 1999.
Hiiden peura
Veljekset ovat paenneet hiidenkivelle Viertolan isännän hurjistuneita härkiä. Härät olivat kulkeneet vapaana isännän mailla, jonne veljekset olivat menneet jahtaamaan alueella käyskentelevää karhua. Odottavien aika käy pitkäksi, kova nälkä piinaa ja hermot alkavat olla kovilla. Veljiensä pyynnöstä Aapo kertoo tarinan Hiiden peurasta.
Lapin tuntureilla asui voimallinen Hiiden-ruhtinas, mahtavin tenhomies Pohjolassa. Hänellä oli jalo ja kaunis peura, joka lähti kevättalvisena päivänä karkelemaan hankikantehelle ja päätyi samoomaan ympäri Suomea. Silloin moni jousimies, nähtyänsä kultakarvaisen ja heleäsilmäisen peuran, riensi häntä vainoamaan karkaistulla nuolellansa. Mutta kukaan ei saanut nopeaa peuraa kiinni.
Peura saapui viimein Hämeeseen, josta löytyi mainio hiihtäjä ja tarkka jousimies. Mies sai vainun Hiiden peurasta ja lähti kerkeästi häntä kiehtomaan, liukuen sileillä suksillansa, olalla tuima kaari. Kiljuvalla vauhdilla pitkin tasaista hankea kirmasi peura, mutta vauhdilla vielä vinhemmällä jousimies hänen jäljessään. Niin juoksivat he kauan sekä aukeat lakeudet että jyrkät mäet ylös, alas. Mutta peura väsyi ja yhä likemmäksi mies läheni. Tapahtui silloin jotain kummallista. Peura kääntyi ympäri ja lähestyi vainoojaansa rukoilevalla muodolla ja vuodattaen hereitä kyyneleitä. Mutta ensinkään arvelematta lähetti vasamansa armoton mies ja niin kaatui Hiiden peura.
Silloin Hiisi tunsi äkisti sydämensä kiertyvän ja tiesi, että kultainen varsansa vaelteli vaarassa. Hän rupesi noitakurkistimellansa tähtäilemään etelään päin. Ja näki hän kaukana tummassa kuusistossa peuransa, joka kierteli itseänsä kuoleman tuskissa; ja näki hän murhamiehen seisovan uhrinsa vieressä riemuitsevalla katsannolla. Silloin julmistui hän hirmuisesti, tempasi linnansa muurista suuren neliskulmaisen kivimöhkäleen, sinkautti sen korkealle ilmaan, lentämään kohden jousimiestä. Voimallisella pauhulla ja huminalla kiiti ankara kivi, valtaisessa kaaressa halkaisten pilvien tuulisen maailman. Kohosi se ylös taivaan kumuun, vaipui alas taasen, vaipui päivään päin, ja juuri ampujan päälaelle putosi summaton paino, haudaten miehen allensa.
(Tekstin lyhentänyt: Aino Malminen, 2020)
Tehtäväidea:
Tarinassa on outoja sanoja ja ilmauksia, kuten karkelemaan hankikantehelle, samoomaan, taivaan kumu ja summaton paino. Miettikää yhdessä, mitä ilmaisua te käyttäisitte niiden sijasta.
Valkean käärmeen kruunu
Suomalaisessa satuperinteessä esiintyy valkoinen ja kruunupäinen kuningas- tai haltijakäärme. On arveltu, että käsitys käärmeen päässä olevasta kruunusta on mahdollisesti syntynyt käärmeen pään poikkeavasta värityksestä. Veljekset olivat muuttomatkalla Impivaaraan ja he saapuivat Teerimäen nummelle. Nummella Aapo innostui kertomaan, että paikka oli muinoin ollut käärmeitten käräjäsali.
Eräs ratsastaja näki nummella kärmeitten kuninkaan, jolla oli kimmeltävä kruunu päässä. Hän ratsasti kärmettä kohden, noukkasi miekkansa kärjellä kruunun kuninkaan päästä, kannusti hevostansa ja kirmasi kalleuksinensa pois kuin tuulissa ja pilvissä.
Mutta kärmeet läksivät kohta kiukkuisesti vainoomaan julkeata ryöväriä. Pian saavuttivat he ratsastajan ja suuri oli miehen vaara. Ja hädissään viskasi mies hattunsakin syötiksi alas, jonka kärmeet heti repivät kappaleiksi ja söivät. Mutta miestä ei auttanut kauan tämä keino, pianpa kärmeet kiiriskeli hänen jäljissänsä taas ja santa kiertoili korkealle tieltä.
Ja yhä kiivaammin kannusti uros huohoittavaa hevostansa. Ratsastaja pakeni metsään, mutta metsä ei estänyt hänen vihollistensa juoksua. Tuli virta vastaan, ja kohahtaen ratsasti hän sen kierroksiin ja veipä orhi hänen nopeasti sen ylitse. Perässä kärmeet uivat myrskyn vauhdilla sen ylitse: ja korkealle nousi valkea kuohu. Mies ratsasti yhä eteenpäin kärmeitten villitty joukko jäljissään.
Mies näki matkan päässä hurjasti palavan kasken, ja kohden tulta hän nyt kannusti hevosensa, ja, kietoen itsensä virran kylvyssä läpikastettuun kauhtanaansa, rynkäsi hän liekkien helmaan, vaan kärmeet eivät vilaustakaan viipyneet häntä seuraamasta. Kerran vielä iski mies kannukset orhinsa kupeisiin ja kerran vielä hän kirmasi eteenpäin, sitten kaatui pyrskivä orhi, unohtaen ainiaaksi elon kuuman leikin. Mutta vapaassa ilmassa seisoi mies, pelastettuna tulesta ja hirmuisista vihamiehistänsä; tulihan oli polttanut kärmeitten lukemattoman lauman. Siinä sankari seisoi riemuitsevalla katsannolla, kädessä ihmeellinen kalleus.
(Tekstin lyhentänyt: Marianne Koljonen, 2009)
Tehtäväidea:
Askarrelkaa käärmeitten kuninkaan kruunu.
Saapasnahkatorni
Veljekset lähettävät Simeonin ja Eeron kaupunkiin ostamaan Mikkelinpäivää varten herkkuja. Kaupunkimatka epäonnistuu ja kaksikko tuhlaa kaikki rahat. Synkkinä ja hampaitaan kiristellen muut veljekset katselevat kaupungista palaavia matkalaisia ja Simeoni katsoo viisaimmaksi paeta paikalta. Simeoni katoaa pitkäksi aikaa. Viimein Juhani löytää veljensä metsästä sekavasta tilasta kummallisen näköisenä ja oudosti höpisevänä. Kotona Simeoni kertoo Lusifeeruksen viestistä, jonka pelästyttäminä veljekset päättävät tehdä parannuksen ja palata takaisin ihmisten ilmoille.
Simeoni istui pensastossa, kun Lusifeerus, paholainen, ilmestyi hänen eteensä kohinalla kuin tuulen puuska. Se otti Simeonia kädestä ja käski seuraamaan. Simeoni seurasi, koska ei uskaltanut kynsiä vastaan ja niin vaelsivat he yhdessä pitkin kivistä tietä ja Lusifeerus muuttui milloin miksikin: naukuvaksi kissanpoikaseksi, pitkäksi mieheksi, jonka pää ulettui aina pilvien rajalle. Niin Lusifeerus talutti Simeonia ylös korkealle vuorelle ja sanoi: "Astuppas selkääni." Puhkesi kaksi kirjavaa siipeä hänen hartioistansa ulos ja muutaman kerran hän niitä heilautti, ja he rupesivat vilkkaisemaan ylös korkeuteen, kohden kuuta, joka on suuri, ympyrjäinen ja loistava kallio-saari ilmassa, aivan kuten veljesten sokea-eno oli kertoillut.
Siellä vei Lusifeerus Simeonin kuun viimeiselle reunalle, korkealle kukkulalle, jossa seisoi torni, rakennettu saapasnahasta. Saapasnahkatornin viimeisestä huipusta näkyi monta maata ja merta. "Siellä on maailma, josta läksimme", sanoi Lusifeerus. Simeoni näki kaiken maailman piirin, Enklannin valtakunnan, Turkin-maan, Pariisin kaupungin ja Amerikan valtakunnan. Sitten Isoturkki nousi ja hävitti kaikki, ja hänen jäljessään asteli suuri sarvipää Mammona, joka ajeli ja kaahasi, ja kuristi lopulta koko maailman ja Amerikan valtakunnan. Lusifeerus sanoi: "Onhan tämä ennustus pian tapahtuvasta asiasta. Se tapahtuu juuri niin pian kuin nämät kaksi nahkaista torvea ilmestyy meille läpi seinän, juuri tähän etehemme." Kimeästi vihelsi Lusifeerus, ja tulipas, niin kuin hän oli sanonut, kaksi hirmuista torvea touvaten läpi seinän. Rupesivat ne kauheasti huutamaan ja kiljumaan, kuin villityt jalopeurat. Ja yhä tiukkeni ääni, ja torni vapisi, vapisi ja kukistui viimein ryskeellä ja jytinällä, ja seurasivat, kätkettyinä nahkaviilujen rykelmään. Mihin Lusifeerus joutui, sitä Simeoni ei tiennyt, mutta itse putosi nyt maata kohden - vaikka vitkalleen, ikäänkuin purjehtien vanhan variksen seljässä. Ilman nahkapaattiaan, ilmalaivaansa, olisi Simeoni pudonnut kuin rapasäkki mäskiksi maahan. Simeoni laskeutui pidelleen kourissaan nahkalevyä, johon huomasi kirjoitetuksi punaisilla kirjaimilla seuraavalla tavalla: "Jukolan veljeksille tämä, ja terveisiä täysin kourin! Loppu on läsnä hamaan siihen päivään saakka koska tämä tapahtuva on." Siinä oli Simeonin matkan synkeä ja totinen tosi, varotus Jukolan veljille.
(Tekstin lyhentänyt: Marianne Koljonen, 2009)
Tehtäväidea:
Piirtäkää kuva saapasnahkatornista ja kammottavasta Lusifeeruksesta. Voitte myös jakaa tarinan osiin ja tehdä jokaiseen osaan kuvituksen tapahtumista.
Kalvea impi
Veljekset olivat päättäneet lähteä Impivaaran metsiin. Ensimmäisenä yönä kukaan ei saanut unta. Veljekset alkavat pohtia, että voisiko vuorenpeikko vielä kuljeskella Impivaaran uumenissa. Veljekset alkavat pohtia, että vieläkö vuorenpeikko kuljeskelee Impivaaran uumenissa. Juhani pyytää Aapoa kertomaan tarinan Kalveasta immestä, josta läheinen vuori oli saanut nimensä.
Tarina oli pelottava ja veljesten mielikuvitus lähtee laukkaamaan. Kun Simeoni käy ulkona kohentamassa tulta, hän ryntää takaisin ja kertoo nähneensä kiiluvan silmän yön pimeydestä. Onneksi olento osoittautuu veljesten yksisilmäiseksi Valko-hevoseksi eikä kammottavaksi peikoksi.
Olipa kerran ilkeä peikko, joka joi mielellään ihmisten verta. Voimaa ei ollut hänellä ilkeyteen kuin yhdeksän askeleen päässä vuoreltansa. Hän pystyi muuttamaan muotoansa, milloin ihanaksi neidoksi, milloin komeaksi prinssiksi. Näin se houkutteli ihmisiä vuorensa uumeniin. Kerran kulki metsässä kaunis impi sulhasensa kanssa. Sulhanen oli lähdössä matkalle ja istui nurmella syleillen nuorta neitoa. Tämä oli heidän jäähyväissyleilynsä. Pois riensi nuorukainen ja yksin jäi impi nurmelle istumaan.
Peikko näki immen, muutti muotoansa ja lähestyi impeä. Hän on jalo kuin ruhtinas ja ihana kuin kultainen aamu. Kuin tulen liekki väikkyy ja kimmeltää hänen hattunsa höyhentöyhtö. Hänen hartioillansa riippuu kauhtana, sinertävä kuin taivas ja kuin taivas kirjava kiiltävistä tähdistä. Hänen ihotakkinsa on valkea kuin lumi, ja miehustalla on hänellä purppuranpunainen vyö. Peikko houkutteli impeä sanoen: "Älä mua pelkää suloinen impi, olenpa sun ystäväs. Tule mun kullakseni. Minä tahdon viedä sun komeaan linnaan ja asettaa sinun viereeni loistavalle istuimelle."
Peikko kaappasi immen matkaansa, mutta vuoren juurella tapahtui kamaluus. Mies kuninkaallisessa puvussa muuttui hirmuiseksi peikoksi: sarvet tunkeusivat hänen päästään. Ja siinä onneton impi huusi ja reutoili, mutta turhaan. Peikko raahasi hänen syvimpään luolaansa ja imi hänestä kaiken elon. Mutta tapahtui ihme: henki ei lähtenytkään neitosen jäsenistä, vaan hän jäi elämään verettömänä, lumivalkeana.
Peikko komensi immen aarrettaan puhdistamaan. Näin vuodet kuluvat ja veretön impi elää kahlittuna vuoren kohtuun. Kaiket päivät poloinen impi jynssäsi vuoren pimeissä onkalossa peikon aarretta. Yöt kaikki, myrskyssä, sateessa ja kireässä pakkasessa hän seisoi vuoren rinteellä muistellen sulhastansa, mutta aamun koittaessa tempaisee hänen taasen luoliinsa armoton peikko. Eräänä yönä impi näki ihmeellisen valon, joka lentävänä tähtenä näkyi lähestyvän kaukaisista avaruuksista. Mutta mitä lähemmäksi valo häntä ehti, sitä enemmin muutti se muotoansa. Se oli nuorukainen, välähtelevä miekka kädessä. Kiivaasti rupesi lyömään neidon sydän, sillä sehän oli kadotettu sulho.
Silloin peikko ryntäsi esiin luolasta. Vaan tuskin oli hän kurottanut kyntensä neitoa kohden, niin nuorukaisen miekka, nopea kuin salama, hänen rintansa lävisti. Peikko, pahasti kiljahtaen, heitti henkensä ja putosi vuoren rinteeltä alas. Niin pelastui maailma hirviöstä. Mutta hopeaisen pilven kirkkaassa helmassa väikkyivät onnellisina nuorukainen ja impi ylös korkeuden tienoihin.
(Tekstin lyhentänyt: Aino Malminen, 2009/2020)
Tehtäväidea:
Ideoikaa luokassa elämysmatka tai näytelmä tarinasta Kalvea impi. Elämysmatkan aikana voitte eläytyä esimerkiksi muotoaan muuttavaksi peikoksi, peikon aarretta kiillottavaksi immeksi ja miekkansa esille tempaisevaksi nuorukaiseksi.